Ensimmäiseksi blogivieraakseni olen saanut Karsikon koulun rehtorin, KM, luokanopettaja ja erityisopettaja Päivi Ikosen.
Hän kirjoittaa meille molemmille tärkeästä teemasta, kouluista ja koululaisista.
Suomessa opetuksen laatu on kansainvälisten PISA-tutkimusten perusteella huippuluokkaa, kun mitataan oppimistuloksia. Yliopistotasoinen opettajien koulutus takaa sen, että lapsiamme opettavat pääasiassa pätevät (ja toivottavasti motivoituneet) opettajat valtakunnallisten opetussuunnitelman perusteiden mukaisesti. Kouluviihtyvyys onkin jo toinen juttu.
Puitteet opetuksen järjestämiselle ja oppilaiden koulunkäynnille vaihtelevat vanhasta, peruskorjaamattomasta ja/tai sisäilmaongelmaisesta opinahjosta uuteen, huipputeknologilla varustettuun nykykouluun. Erityisesti homekouluissa kytee aikapommi.
Kunnasta tai kaupungista riippuu, kuinka paljon satsataan opetukseen käytettävään aikaan eli tuntikehykseen ja oppimateriaaleihin sekä ajanmukaisiin opetusvälineisiin. Yhdessä koulussa 5. luokkalainen lukee viidettä vuotta kiertävää repaleista historian kirjaa 30 luokkakaverinsa kanssa, toisessa opiskellaan samat asiat älytaululta interaktiivisesti sähköisiä oppimateriaaleja hyödyntäen 20 oppilaan ryhmässä.
Erilaisten oppijoiden huomioiminen on ollut korostetusti esillä koko 2000-luvun. Suomen kouluissa on kehitetty pedagogisia ratkaisuja niin, että mahdollisimman monet oppilaat voisivat käydä omaa lähikouluaan. Erityisopetuksen tarpeen jatkuva kasvu on herätellyt opetusalaa tarkistamaan käytänteitään. Kesällä 2010 voimaan tullut perusopetuksen lakimuutos pakottaa koulutuksen järjestäjän soveltamaan kolmiportaista tukea, joten yhteistyö oppilaan koulupolun eheyttämiseksi on välttämätöntä.
Myös oppilashuollon toimintaa on opetushallituksen johdolla kehitetty vuodesta 2007. Monissa kunnissa on laadittu oppilashuollon strategia liitteeksi Lasten ja nuorten hyvinvointiohjelmaan. Kouluissa toimivat säännöllisesti oppilashuoltoryhmät, joiden tehtävänä on moniammatillisesti pohtia tukitoimenpiteitä oppilaiden koulutyöhön liittyvien ongelmien ratkaisemiseksi. Oppilashuollon toiminta ontuu monesti henkilöstövajauksen vuoksi. Kouluterveydenhoitajien, koulupsykologien ja –kuraattorien sekä laaja-alaisen erityisopetuksen henkilöstöresurssit kun tahtovat helposti jäädä reippaasti alle kansallisten suositusten. Toiminta on valitettavan usein tulipalojen sammuttelua ennaltaehkäisyn sijaan.
Poliittisessa päätöksenteossa on tärkeää nähdä perusopetuksen laadun ja tukitoimien tärkeys yhteiskunnalle. On väärin, että koulut ovat monelle päättäjälle vain kustannuspaikka ja tärkein päämäärä on keksiä (tai panna kouluväki keksimään), miten seuraavaksi tuottavuutta lisätään ja kustannuksia leikataan. Kuinka saataisiin luotua tähän maahan koulumyönteinen tahtotila tavoitteenahyväkuntoiset koulurakennukset, kohtuullisen kokoiset opetusryhmät, ajanmukaiset opetus- ja oppimateriaalit sekä riittävä henkilöstöresurssointi?
